Erityislasten vanhemmuutta palkitaan huostaanotolla

HS, Mielipiteet, 20.5.2007

"Kirsti Sivosen tunnustus vaikeasti kasvatettavien lasten äideille (HS 13.5.) kohotti varmasti äitienpäivän tunnelmaa monessa kodissa.

Yksi tunnetusti vaikeasti kasvatettavien lasten ryhmä ovat autistisen kirjon lapset. Klassisen autismin useimmat tuntevat, mutta sosiaalisina vaikeuksina ilmenevä aspergerin oireyhtymä aiheuttaa edelleen ympäristössä kummastusta ja paheksuntaa. Vanhemmat ovat usein tehneet vuosien ajan työtä oppiakseen ymmärtämään ja käsittelemään lastaan. Kun ongelmia kuitenkin tulee sosiaalisesti vaativissa ympäristöissä, kuten koulussa, saattavat vanhemmat joutua viranomaisten tutkivan katseen kohteeksi. Vaikeinta on, jos lapsi ei ole vielä saanut asianmukaista diagnoosia.

Toisinaan autisti- ja asperger-lasten vanhemmat päätyvät kamppailemaan omien lastensa puolesta viranomaisia vastaan. On perheitä, joista lapsi on otettu huostaan epätyypillisen käytöksen takia – esim. katsekontaktin välttäminen, syrjään vetäytyminen ja raivokohtaukset tulkitaan usein kasvatuksesta ja huonoista perhesuhteista johtuviksi.

Kaikilla opettajilla, päiväkodin työntekijöillä ja sosiaaliviranomaisilla ei ole tietoa autistisille lapsille tyypillisestä käytöksestä; monet eivät myöskään tiedä, että syynä on neurologinen poikkeavuus. Toki autismin tai asperger-oireyhtymän tunnistaminen kuuluukin siihen perehtyneille asiantuntijoille, mutta usein lapsi ei edes pääse tutkimuksiin, koska hän ei saa lähetettä: vanhemmat on jo saatettu leimata "huonoiksi" vanhemmiksi eikä nähdä mitään syytä neurologisiin tutkimuksiin. Joku tajuaa hakeutua yksityiselle lastenneurologille, mutta siitäkään ei välttämättä ole enää tuossa vaiheessa hyötyä, eikä kaikilla ole kalliisiin tutkimuksiin varaa.

Usein lasten ongelmat vain pahenevat sijoituspaikoissa: voi vain kuvitella, miltä kotoa pois joutuminen tuntuu autistisesta lapsesta, jonka elämässä mikään ei ole niin tärkeää kuin arjen ja siihen kuuluvien ihmisten pysyvyys ja ennustettavuus. Lisäksi harvoissa sijoituspaikoissa osataan kohdella autisti- tai asperger-lapsia oikein. Omat vanhemmat ovat oppineet lapsen kasvun myötä hyviä keinoja, jotka toimivat juuri tämän lapsen kohdalla. Kun lapsi reagoi voimakkaasti palattuaan sijoituspaikkaan kotilomalta, tapaamisia vanhempien kanssa saatetaan rajoittaa. Toisinaan asperger-oireyhtymä myös sekoitetaan psykiatrisiin häiriöihin ja lasta aletaan ”kuntouttaa” väärillä menetelmillä.

Suomessa tarvitaan kiireesti enemmän julkista keskustelua huostaan otetuista lapsista – myös siitä näkökulmasta, että osa huostaanotoista on perusteettomia ja haitallisia lapselle. Suomessakin on perheitä, joissa on jouduttu viranomaisten mielivallan alle. Tällaiseen tilanteeseen joutunut perhe on epätoivoinen: apua on vaikea saada.

Terttu Marin, Helsinki
Jenni Miettunen, Espoo
Tiina Pihlajamäki, Mynämäki "

Lähetetty: Per Maa 14, 2008 5:17 pm Viestin aihe:

Tietoa ja asiantuntemusta tarvitaan neuvoloihin, päiväkoteihin ja sosiaalitoimeen, että virhearvioilta vältyttäisiin. Ja kuka pystyy puuttumaan niihin vuosikymmeniä ajasta jäljessä oleviin asenteisiin, joihin törmätään joissain lastenpsykiatrian yksiköissä.

Muualla maailmassa on jo vuosia sitten psykiatrien piirissä luovuttu niin sanotusta kaltoinkohdellun lapsen oirelistasta, koska se on osoittautunut paikkansa pitämättömäksi. Mutta ei meillä! Ei vanhakantaisesti ajattelevien psykiatrien piirissä, mutta onneksi meillä löytyy niitäkin paikkoja, joissa neurologian ja psykiatrian välinen yhteistyö on kunnossa.

Myös suurelle yleisölle Aspergerin oireyhtymä on aika vieras ja monia vääriä käsityksiä ja ennakkoluuloja on olemassa. Yksi merkillisimpiä on mielestäni se, että jos sanotaan lapsella olevan sosiaalisia ongelmia, niin osa ihmisistä luulee sen tarkoittavan riidanhaluista ja aggressiivista käytöstä! Monen ns. sosiaaliset ongelmat voivat kuitenkin ilmetä vasta kun tuntee lapsen paremmin ja ymmärtää hänen kärsivän vaikkapa ujoudestaan ja sen takia syrjään jäämisesta. On hyvä muistaa, että jokainen lapsi on kuitenkin yksilö ja erilaisuutta ilmenee, vaikka diagnoosi olisi sama.

Lähetetty: Per Maa 14, 2008 7:59 pm Viestin aihe:

Vielä tarkennuksena edelliseen:
Tuo muualla paikkansa pitämättömäksi todettu oirelista lapsen kaltoinkohtelusta muistuttaa ikävällä tavalla usein Asperger-lapsen oirekuvaa, vaikka ei ollenkaan ole kyse huonosti kohdellusta lapsesta.

Toisaalta lapsen jouduttua psykiatriselle tutkimusjaksolle sairaalaan, vanhempia haastatellaan niin paljon, että kotiolot ja vanhempien asenteet / elämäntyyli jne, tulevat kyllä tarkkaan selvitetyiksi. Minun kohdallani noita keskustelu- ja haastattelutunteja kertyi parin kuukauden aikana toistakymmentä, haastattelijana toimi osastonlääkäri Merja Oksanen Lastenlinnassa. Ylilääkäri Matti Brummer tapasi lapsen kerran vajaan viiden minuutin ajan ja nimenomaan hän vaati laitossijoitusta, eikä suostunut lähetettä enää perumaan jälkeenpäin.

Olin hakenut apua paljonkin mm. lapsen syömisongelmiin ja luulin ensin, että todella saisimme oikeaa apua vaikka jonkin terapian muodossa; nimittäin siinä vaiheessa kun lapsi otettiin sisään psykiatriselle tutkimusosastolle sairaalaan. Olimme samana kesänä olleet Syömishäiriöliiton lomalla, jolloin lapsi oli kuullut isompien tyttöjen kuvauksia siitä, mitä anorexia pahimmillaan aiheuttaa. Lapsellani ei ollut anorexiaa, mutta niin ongelmallista hänen ruokailunsa oli aina ollut, että olimme hakeneet jopa liiton lomallekin, jonka jälkeen lapsi itsekin halusi saada apua. Sanoi menevänsä mielellään vaikka sairaalaan, jos tilanne sillä jotenkin muuttuisi. Mutta emme varmasti olisi menneet, jos olisimme tienneet, mitä edessä oli.

Huostaanottoa ei varsinaisesti suositeltu, mutta sairaalan lääkäreiden kanta oli, että 'lapsi tarvitsee pitempi aikaista psykiatrista osastohoitoa'. Koska sairaalaan olisi joutunut odottamaan toista vuotta, lähete kirjoitettiin laitokseen, jonne pääsi lyhyellä odotusajalla. Sitten minulle kerrottiin yhdessä sivulauseessa tällainen pieni pikantti yksityiskohta, että "hän saa 2-vuotisen paikan oikein mukavasta ja hyvästä laitoksesta, mutta he vaativat tehtäväksi huostaanoton sinne pääsemiseksi." Laitos otti vastaan siis vain huostaanotettuja lapsia. Järkytykselläni ei ollut rajaa! Tämäkö muka ainoa vaihtoehto saada lapselle hoitoa. Mutta niin oli kuulema.

Lapsi ei edes ymmärtänyt sanan 'huostaanotto'-merkitystä, eikä sitä hänen kuultensa mainittukaan. Hän oli iloinen kuultuaan hoitopaikan saamisesta, koska sitähän olimme alun alkaen toivoneetkin, että hän saisi apua. Muuten elämämme jatkui ihan normaalisti vielä 3 kk lähetteen saannista, olimme kotona ja lapsi kävi koulua kuten ennenkin.

Se ero vain oli tavalliseen elämäämme verrattuna, että kävin uutena asiakkaana lastensuojelussa lukemattomia kertoja, koska huostaanottoa valmisteltiin koko ajan. Sossut eivät löytäneet elämästämme perusteita huostaanotolle, mutta hoitolähetteen takia jäi jäljelle 'lapsen edun' mukainen hoidollinen huostaanotto. En ollut moisesta ikinä kuullutkaan ja soitin varmaan useita kymmeniä puheluja eri lastensuojelujärjestöihin, asianajajille, oikeusasiainministeriöön, eduskuntaan, Syömishäiriöliittoon, Yhteis- ja yksinuuoltajien liittoon, eikä oltu kuultu missään muuallakaan. Paitsi last.suojelujärjestöt, joissa ei edes vastattu kysymykseeni. Se ei tietysti yhtään rauhoittanut minua oudossa tilanteessa.

Sossut kehuivat paikan maasta taivaaseen, "sinne ei jouduta, vaan sinne päästään, heillä on niin hyviä hoitotuloksia intensiivihoidosta, heillä on rahaa paljon enemmän käytössä kuin muissa laitoksissa" jne. Kaikki tiedot osoittautuivat jälkeen päin paikkansa pitämättömiksi, mikä järkytti sossujakin, mutta tuossa tilanteessa siihen oli tyytyminen.

Lapsi alkoi vastustaa laitokseen lähtöä kun kuuli, että en saisi käydä hänen luonaan siellä joka päivä, kuten olin käynyt sairaalan tutkimusjakson aikana. Mutta sossut alkoivat puhua ympäri häntäkin. Itse olin pakkoraossa, koska tilanne näytti väistämättömälle, enkä halunnut kuitenkaan huolestuttaa lasta liikaa ennakkoon. Ihan kuin viimeinen toivonkipinä eli jossain, että paikka olisi kuitenkin siedettävä. Enempää en siis uskaltanut toivoa, koko huostaanotto tuntui niin kauhealle asialle.

Lapsi oli kahden vaiheilla, hän halusi apua ongelmiinsa, mutta ero minusta järkytti. Yritin selittää hänelle tilanteen rauhallisesti niin hyvin kuin pystyin ja hän rauhoittui siihen asti, kunnes kuuli myöhemmin, että laitos vaati kahden viikon kiinnittymisjakson, jona aikana emme saaneet tavata ollenkaan. Hän kieltäytyi lähtemästä jyrkästi ja itku alkoi. Emme olleet koskaan olleet erossa edes yhtä yötä ja hän oli hyvin riippuvainen minusta, joten asenne oli helppo ymmärtää. Kerroin lopulta, että en voinut perua paikkaan menoa enää, koska lääkärit olivat kirjoittaneet lähetteen, eikä sitä suostuttu perumaan.

Sossut lupasivat kuitenkin auttaa, jos ongelmia tulisi. Se ihmetytti vielä, että edes papereiden allekirjoitukseen laitoksen edustaja ei vaivautunut paikalle, vaikka huoltosuunnitelman laatimisessa pitäisi olla paikalla kaikki osapuolet. He eivät tulleet siis edes sossun kutsusta ja niinpä moneen tärkeään asiaan emme saaneet vastausta, koska laitos vain vaati huostaanottoa valmiiksi ja sitten vasta keskustelisivat asioista.

Lasta ei siis kukaan vieras vienyt mihinkään, vaan itse pakkasimme kotona tavarat ja saatoin hänet sinne. Mukana olleet sossut kertoivat kuulteni henkilökunnalle, että kotona ei ollut perusteita huostaanotolle, joten kotilomia ei tule rajoittaa. Olin paikalle 2-3 tuntia ja sisustimme lapsen huonetta. Hän on aina pitänyt kaikesta kauniista ja olimme varanneet mukaan leluja ja sellaisia tavaroita, että huoneesta tuli mahdollisimman miellyttävä.

Kiersin välillä yleisissä tiloissa juttelemassa hoitajien kanssa ja sain kuulla, että lukitulla osastolla ei ollut töissä edes psykiatrista sairaanhoitajaa, kaikilla oli joko lähikasvattaja tai jokin muu sosiaalialan tutkinto. Osastonjohtaja oli sosionomi ja nimenomaan hän suhtautui minuun, kuin olisin vuosia pahoinpidellyt ja kiduttanut lastani! Sossun vakuuttelut menivät siis kuuroille korville.

Olin antanut lapselle niin rehellisen kuvan tilanteesta kuin pystyin ilman, että olisin siirtänyt pahimpia pelkojani häneen. Lähtöni hetkellä hän tarrasi minuun, eikä olisi irroittanut millään. Pääsin kävelemään lukitulle ovelle, jonka hoitaja avasi ja lapsi tarrautui vielä itkien minuun. Kun pääsin ulos toisesta kerroksesta, aloin itse itkeä. Pelkäsin pahinta ja toivoin parasta.

Kiinnitymisjakso oli lapselle tosi vaikea, jonka jälkeen tuli helpompi vaihe, kun sain tavata häntä kerran viikossa 2 tuntia ja myöhemmin onnistuimme sossun myötävaikutuksella vielä puhumaan niin, että hän pääsi lisäksi kotiin joka viikonloppu. Mutta sitten lapsi alkoi valittamaan paikasta yhä enemmän outoja asioita, kunnes viikkojen mittaan hän alkoi joka kotilomalta raivokkaasti kieltäytyä sinne palaamasta. Pelkäsin poliisien ja sosiaalipäivystyksen ovelle tuloa ja vein vastaan tappelevan ja itkevän lapsen sinne väkisin sunnuntai-iltaisin.

Lopulta lapsen puheet oli niin pitkälle todistettu oikeiksi, että yhdeltä kotilomalta en enää palauttanut häntä laitokseen, vaan vein sairaalan lastenpsykiatrian päivystykseen, josta saimme kotilomaa tilanteen selvittelyn ajaksi. Sossut tiesivät laitoksen tapahtumat ja sanoivat puhelimessa heti ensimmäisenä arkipäivänä, että lapsi saa jäädä kotiin. Huostaanotto purettiin virallisesti heti, kun sossujen kireä aikataulu salli tapaamisen. Purettiin siitä huolimatta, vaikka laitoksesta minua uhkailtiin, että tilanne kriisiytyy kotona ja lapsi viedään poliisisaatossa vastaanottokotiin odottamaan paikkaa tavalliselle lastenkotiosastolle.

Myöhemmin lapselle varmistui kirkkaati Aspergerin-oireyhtymä yksityisellä lääkäriasemalla. Hän ei olisi koskaan tarvinnut mitään psykiatrista hoitopelleilyä, huostaanotosta puhumattakaan, mutta sairaalan tutkimusjaksolta kieltäydyttiin kirjoittamasta lähetettä neurologiseen tutkimukseen pyynnöistäni huolimatta.

Psykiatrien suunnittelema laitossijoitus huostaanottoineen, lapsen pahoinpitelyineen, lääkärin ohjeiden noudattamatta jättimisineen jne, loppui psykiatrien närkästykseksi lyhyeen kuin kananlento. Niinpä Matti Brummer kostikin sen meille niin, että lapsen kotiuduttua hän kielsi Lastenlinnaa antamasta meille yhtään vastaanottoaikaa. Myöhemmin kuulimme sen olevan tavallista silloin, kun Brummerin määräämä "hyvä jatkohoito lopetetaan vanhempien vaatimuksesta kesken".

Lähetetty: Per Maa 14, 2008 8:18 pm Viestin aihe:

Tutustuin aikanaan lapsipotilaiden vanhempain tukiryhmässä erääseen perheeseen, joilla oli erittäin huonoja kokemuksia samasta lastenpsykiatrian yksiköstä, josta minunkin lapseni sai lähetteen huostaanotettavaksi.

Heidän lapsensa oli aikaisemmin LL:ssa psykiatrisessa osastohoidossa, isän esittämä Asperger-epäily tyrmättiin, vaikka lapsen lähisuvussa on neurologisia diagnooseja. Ylilääkäri oli todennut isälle: "Isät epäilevät koneistoa, vaikka vika on mielessä." Kun lapsen isä edelleenkin sitkeästi epäili lääkärin kantaa, totesi ylilääkäri tähän: "Pidättekö minua hulluna - kyllä se joku toinen täällä on hullu." Ylilääkäri ihmetteli myös, miksi isä haluaa lapselleen kroonisen dg:n, "koska psykoosi-dg olisi vain tilapäinen".

Perhe ei onnistunut pääsemään irti tuon yksikön psykiatrien kynsistä ja nyt on tilanne se, että lapsi on huostaanotolla uhaten pakotettu analyyttiseen psykoterapiaan, joka muualla maailmassa on todettu sopimattomaksi As-lapsille.

Isä kertoo "Tällä hetkellä askarruttaa lapsen univaikeudet, jotka alkoivat psykoterapian myötä lapsen alkaessa muistella osastohoidon tuottamia
traumoja, joista emme olleet puhuneet sen jälkeen, kun lapsi vapautui
pitkästä hoidosta. Nyt lapsi itkien totesi 'Kun täytän 18 haastan
hoitohenkilökunnan oikeuteen'.

Kertoessamme psykoanalyysin herättämistä traumoista, hoitava taho
totesi, että lapsen saama terapia auttaa häntä käsittelemään
traumojaan. En tiedä kuinka viisasta on kaivaa niitä uudelleen
pintaan, kun lääkityskään ei auta lasta saamaan unta, kun ajatukset
pyörivät uudelleen herätetyissä muistoissa. Lapsi kertoo tarkasti
kiinnipitotilanteista, jotka johtuivat mm. siitä, että lapsi
pakotettiin syömään margariinia. Todellakin ihmetyttää, kun selitetään
kiinnipitotilanteiden johtuneen psykoosista. Psykoterapiaan kuuluu lapsen terapia neljä kertaa viikossa sekä vanhempipien terapia."

Isä on ottanut yhteyttä asiantuntijoihin muualla Suomessa ja tässä osa hänen saamistaan vastauksista:

"Kuvaamanne ongelma liittyy nimenomaan siihen hoitoyksikköön, jossa
lapsenne on ollut hoidettavana; sitä ei tule yleistää koskemaan
lastenpsykiatriaa muualla Suomessa eikä edes kotipaikkakunnallanne
muissa yksiköissä. Myös paikkakuntanne asiantuntijat ovat tietoisia
ongelmasta ja sitä on pyritty ratkaisemaan monin tavoin. Ottakaa
yhteyttä potilasasiamieheen ja tehkää valitus hoidosta (esim.
kiinnipitotilanne). Tästä voi olla hyötyä myös muille samankaltaisiin
ristiriitoihin joutuneille. Kysymyspalstojen avulla asiaanne ei ole
mahdollista saada ratkaistua eikä tätä palstaa ole tarkoitettu
keskustelupalstaksi.

Asperger-erityisosaamista löytyy tästä maasta hyvin monista
lastenpsykiatrisista yksiköistä ja mm. Oulussa siitä on tehty
kansainvälisestikin ajatellen korkeatasoista tutkimusta.
Erityisosaamista on myös muilla yliopistopaikkakunnilla kuten
Tampereella (jossa on neuropsykiatrisiin häiriöihin erikoistunut
osasto), Turussa (neuropsykiatrinen yksikkö ja Kuopiossa. Myös
useimmilla keskussairaalapaikkakunnilla löytyy osaamista ja tietoa
Aspergerin oireyhtymän hoidosta. Yhteystiedot löytyvät internetin
kautta.
Vastaaja:
Anita Puustjärvi, lastenpsykiatrian ylilääkäri"

"Hei!
Tilanteenne kuulostaa samalta kuin kymmeniä vuosia sitten. Silloin on
As-henkilöitä koitettu auttaa psykodynaamisin keinoin, mutta heikoin
tuloksin. Luulisi, että nyky Suomessa jo tunnistetaan As-oireyhtymä ja
tiedetään, että kognitiivisen käyttäytymisterepian tyyppiset
tukitoimet ovat avuksi. Nimittäisin sitä kasvatukselliseksi
kuntoutukseksi, mitä tarvitaan. Erityisen tärkeää on, kuten
kysmyksessä toteatte, että vanhemmat, koulu ja hoitava taho tekevät
tiivistä yhteistyötä ja kuntouttavat lasta yhteistuumin.

Vanhempina olette tukalassa tilanteessa, kun lapsen ongelmat
huolettavat ja panevat etsimään apua ja sitten ette voikaan luottaa
avun saantiin. Cristopher Gillberg on aika selkeästi kirjoittanut
psykodynaamisen terapian haitallisuudesta autismin kirjossa. Toisaalta
vaikuttaa siltä, että itsekin olette osanneet nähdä oikein selkeästi
tilanteenne. Voitteko omalta paikkakunnalta löytää ketään
ammattihenkilöä tueksi näkemyksillenne, jotka kysmyksenne perusteella
vaikuttavan mielestäni oikeilta ja järkeviltä?
Vastaaja:
Kyllikki Kerola, kasv.tri, konsultoiva erityisopettaja"

"Hyvät vanhemmat! Kysymyksenne herätti melkoisesti hämmennystä. On
hyvin surullista, jos lapsi ja hänen perheensä jäävät
koulukuntariitojen väliin. Tämän enempää asiaa tuntematta ei
tietenkään voi ottaa kantaa yksityiskohtiin, sillä nämä ovat aina
mutkikkaita asioita, mutta jotakin voi sanoa.

Terapiaan ei voi eikä saa pakottaa. Terapian täytyy aina perustua
yksilön tai perheen omaan haluun ja tarpeeseen työstää niitä asioita,
jotka ovat jättäneet kipeän jäljen. Uhkailemalla ja kiristämällä
terapiaan sitouttaminen on väärin eikä sellaiseen pidä eikä tarvitse
suostua. Potilaan oikeudet päättää itse hoidostaan on säädetty hyvin
vahvasti ja tarkasti potilasoikeuslaissa, jossa myös todetaan, että
alaikäisen puolesta hoidosta päättävät ensisijaisesti vanhemmat.
Täytyy olla erittäin vahvat perusteet vanhempien syrjäyttämiselle
tässä asiassa.

En usko, että sellaisia perusteluja löytyy, koska vanhemmat tässä
tapauksessa haluavat auttaa lastaan ja järjestää hänelle terapiaa.
Vanhempien haluama terapia on vain toisenlaista. Siihen ei kenelläkään
voi olla sanomista. Jos Asperger-diagnoosi on vahvistettu,
kognitiivinen terapia on lapsen psyykkisen rakenteen paremmin huomioon
ottava terapian muoto kuin psykoanalyyttinen terapia. Aspergerin
oireyhtymä vaikuttaa niin ratkaisevalla tavalla yksilön tapaan ja
kykyyn kuvitella ja ajatella, että psykoanalyyttisen terapian
mahdollisuudet tuottaa hedelmää ovat vähintäänkin kysymysmerkki.

On sääli, että sekä vanhempien että auttavien tahojen voimavaroja
käytetään tällaiseen. Molemmat tahot tarvitsevat aikansa ja voimansa
parempiin asioihin.

Heikki Seppälä
PsL, johtaja, tutkimus ja kehittäminen, Kehitysvammaliitto"

Liittynyt: 31 Tam 2007 Viestejä: 132

Todella karmea kokemus sinulla. Mutta kaiketi on niin, että tällaiset organisaatiot tarvitsevat "potilaita" vcidakseen toimia ja toimijat saisivat tienattua palkkansa. Ja silloin kun on määrärahoja organisaation käytössä, niin määrärahat on kulutettava sopiviin kohteisiin. En nyt ota käsittelyyn markkinataloutta tässä asiassa, mutta on suunnitelmataloudessakin oma vaikutuksensa näissä meidän "lasten parasta ajatellaan" asioissa.

Liittynyt: 22 Mar 2007 Viestejä: 111

Siis Turussa on hyvä neuropsykiatria yksikkö?

Mun ystävän lapsella on autismi epäily (ei tutkittu vielä, kun oli alta 3-vuotias, ku epäily heitettiin ilmoille). CP-vamma on tän hetkinen diagnoosi, muttei kata läheskään kaikkea. Täällä niillä on lastiksen kanssa kyllä asiat kunnossa, mut jos Turussa on mahollisuus saada parempaa hoitoa, niin kannustampa enemmän muuttamaan sinne Smile

Liittynyt: 10 Huh 2007 Viestejä: 1381 Paikkakunta: Turku

Parahin "Lounatuuli"

Kirjoitat:

"Laitos otti vastaan vastaan siis vain huostaanotettuja lapsia."
"Tämäkö muka ainoa vaihtoehto saada lapselle hoitoa. Mutta niin oli kuulema."

Mitä ihmettä oikein olet ajatellut tuolloin Shocked

?!

Kun lapsi otetaan huostaan, huoltajat "luovuttavat" vastuun lapsen kasvun ja kehityksen edistymisestä ulkopuoliselle taholle. Huoltajien mahdollisuus osallistua oman lapsensa kasvatukseen viedään koko lailla täydellisesti.

Etkö "haistanut" palaneen käryä, kun asia Sinulle esiteltiin ?

Kirjoitat:

"Sossut kehuivat paikan maasta taivaaseen."
"Sossut lupasivat kuitenkin auttaa, jos ongelmia tulisi."

Eikö Sinua vieläkään "huimannut ?"
Tuossa vaiheessa ainakin minä olisi juossut ja lujaa ! (poispäin)

En tietenkään tiedä, miten paha tilanne teillä oli lapsen suhteen tuolloin, mutta huostaanotto...?

Toivottavasti lapsi ei ole saanut mitään traumoja em. jaksosta vaan
kasvaa kehittyy OMIEN huoltajiensa valvonnassa vastuulliseksi aikuiseksi.

yhisäx3
_________________
Kaikki on mahdollista, jopa nopeasti !

Lähetetty: Lau Maa 15, 2008 3:03 pm Viestin aihe:

Siis tuolloin kun Lastenlinnassa asia minulle ensimmäisen kerran esiteltiin, se oli shokki! Tiesin huostaanotoista tasan vain sen, mitä lehdissä kirjoitetaan. Toisin sanoen, että hirveiltä juopoilta, narkomaaneilta, pahoinpitelijöiltä ja mielenterveydeltään vakavasti häiriintyneiltä täytyy ottaa lapset pois ja piste En tuntenut LsL:a, olin itse elänyt kunniallisena kansalaisena, en ollut joutunut viranomaisten kanssa tekemisiin ja luulin, että Suomi on oikeusvaltio. Kun tuosta lähtökohdasta kuulee alettavan vakavalla naamalla puhua oman lapsen huostaanotosta, niin palaneen käry on lievä ilmaisu sille, mitä tunsin.

Lapsen lääkäreille ja sossuille yritin tietysti pysyä ulkoisesti mahdollisimman tyynenä, mutta kai jotain järkytyksen määrästä kertoo sekin kun minulle ehdotettiin, että: "Olisikohan sinun hyvä keskustella jonkun mielenterveyden ammattilaisen kanssa, kun tämä huostaanotto näyttää ottavan sinulla niin koville?" Siis toivoivat saavansa paperin, joka puoltaa huostaanottoa. Vastaus tuli lopulta kirjallisena ja siinä sanottiin: "Toteamme, että kyseinen henkilö ei ole psykiatrisen tutkimuksen ja hoidon tarpeessa." Hah! Tuosta paperista en voinut olla kuittaamatta kerran lastenkodissa, että "ei kaikilla ole mustaa valkoisella siitä, että eivät ole hulluja. Onko teillä?"

Jos Yhisäx3 ehdit lukea muita kirjoituksiani niin, kerron niissä kyllä mihin yhteydenottorumbaan aloin, mutta mistään ei löytynyt vastakaikua. Ne perheasioihin perehtyneet AAt:kin, joihin otin yhteyttä, eivät tunteneet hoidollista huostaanottoa ja Leeni Ikosesta en ollut koskaan kuullutkaan.

Sitten asiaa pyöriteltiin näin:
Olin kiireellä alkanut lukea tapausta koskevaa lainsäädäntöä ja tiesin jo, että huostaanotto voidaan tehdä, jos vanhemmat vastustavat lääkärien lapselle määräämää hoitoa. Pikalähete ja jatkohoitomääräys oli annettu. Tilanne kääntyi niin, että jos vastustan huostaanottoa, vastustan myös lapselle määrättyä hoitoa. Summa summarun, kierrettiin kehää.

Sossut sanoivat mm. näin:
"Jos sinä et tätä paperia allekirjoita, asia viedään jaostoon, jonne voit tulla vaikka AA mukanasi, mutta sitten tehdäänkin pakkohuostaanotto." Se kuulosti korvissani tosi pahalle. Tänä syksynä luin kaupunginosamme paikallislehdestä 25 v jaoston jäsenenä olleen henkilön kirjoituksen, jossa hän totesi, että hoidollisten sijoitusten kriteereinä pitäisi kyllä olla muitakin huostaanottoperusteita kuin pelkästään lapselle hankittava hoito.

Vaadin myös selvitystä, mitä muita paikkoja olisi hoidolle tarjolla. Auroran sairaalassa oli osastohoidon suhteen kuulema sama tilanne kuin Lastenlinnassakin ja jäljelle jäivät siis vain lastensuojelulaitokset, jonne pääsyyn oli tehtävä huostaanotto. Halusin kuulla vielä muista laitoksista, mutta lopputulos oli se, että mieluummin sitten 2:n km:n kuin 200:n km:n päähän kotoa, kun kerran on pakko.

Pyysin sossulta kirjallisena heidän lausumaansa, että kotona ei ole huostaanottoon perusteita. Smile

No eiväthän he sitä antaneet... Tuo on kyllä myöhemmin salaa nauhoitettuna heidän sanomanaan.

Koko asia esitettiin sellaisessa valossa, että huoltajuus säilyy ja huoltajalla on nimenomaan mahdollisuus vaikuttaa lapsen hoitoa- ja muita asioita koskeviin päätöksiin. Nimenomaan intensiivihoidon koko toimintaperiaate perustui kuulema siihen, että vanhempien mielipide otetaan kaikessa huomioon ja niin laitoksen nettisivuilla ainakin silloin valehdeltiinkin. Sossut lupasivat puolustaa ongelmatilanteissa ja niin he tekivätkin. Mutta käytäntö osoitti, että laitoksen monikymmenvuotiset käytännöt olivat yli sossujen sananvallan.

Huostaanottoasiakirjoihin vaadin kuitenkin mm. sellaisen lisäyksen, että jos lapsen vointi kuitenkin jostain syystä näyttää huononevan, eikä tilanteeseen saada korjausta, niin huostaanotto on purettava. Sossut hyväksyivät sen ja siihen oli tyytyminen.

Huostaanotto suunniteltiin ajalle 16.1.2006 - 16.1.2008, mutta -06 vappuviikonlopulta en enää palauttanut lasta laitokseen. Lapsi kotiutui hyvin huonokuntoisena 28.3.2006, vaikka purkuasiakirjassa on sen allekirjoituspäivä kotiutuspäivänä. Purkupapereissa on myös maininta, että lapsi tullaan asettamaan uudelleen sairaalajonoon uuden hoitosuunnitelman saamiseksi, mutta sinnehän emme koskaan päässeet, koska ylilääkäri kieltäytyi vastaanottamasta meitä.

Silti lapsen vointi ja yleensä hänen asiansa koulua myöten, ovat menneet nousujohteisesti kotiin jäämisestä asti, lukuunottamatta uutta opettajaa, joka kaatoi myös kaikki huostaanotosta johtuvat ennakkoluulonsa meidän niskaamme. Siis sekin vielä! Siinä vaiheessa olisin ollut valmis kuristamaan Brummerin, vaikka en aggressiivinen olekaan. Tajuaako se ketku edes, mitä kaikkea pahaa hän saa lasten elämään jatkohoitolähetteillään!? Ei varmaan välitä edes, koska "laajaa arvostusta nauttivana lastenpsykiatri erikoislääkärinä, kirjailijana ja luennoitsijana" hän nauttii vain omasta asemastaan, muulla ei ole väliä.

Kyllä lapselle varmaan traumoja jäi sijoituksesta ja nykyiseen NeuroMentalin kuntoutussuunnitelmaan kuuluu myös niistä auttaminen. Terapia ei ole kuitenkaan alkanut vielä - siis ihan tolkutonta odotusta ja järjenköyhyyttä tämäkin. Eteenpäin ja parempaan on kuitenkin koko ajan menty ja nyt sopivan koulumuodon löytymisen jälkeen tilanne lapsen elämässä on parempi kuin koskaan ennen. Mutta mitään muuta terv.hoitoapua hän ei kotiutumisen jälkeen ole saanut kuin tutkimusjakso Asperger Centerissa syksyllä 2006, jolloin oikea diagnoosi varmistettiin.

Lähetetty: Lau Maa 15, 2008 3:11 pm Viestin aihe:

Ben Furmanin artikkeli, Lääkärilehti 51-52/2004

"Huostaanotto hoidollisista syistä?
Täyttyvätkö huostaanoton edellytykset, jos vanhemmat eivät hyväksy lastenpsykiatrin hoitosuositusta?

Olen tutustunut perusteellisesti tapaukseen, joka mykistää minut. 12-vuotias Ville (nimi muutettu) otettiin huostaan sen vuoksi, että hänen vanhempansa eivät suostuneet siihen, että heidän lapsensa olisi sijoitettu hoidollisista syistä sijaisperheeseen.

Tapahtumat alkoivat, kun Villellä havaittiin päiväkodissa poikkeavaa käyttäytymistä sosiaalisissa tilanteissa, ja tämän takia hänet ohjattiin perheneuvolaan tutkimuksiin. Siellä hänet tutkittiin ja hoidoksi määrättiin lapselle tiivistä yksilöterapiaa ja vanhemmille käynti sosiaalityöntekijän luona säännöllisesti. Hoidosta huolimatta Villen oireet pahenivat koulussa siinä määrin, että perheneuvolan lastenpsykiatri päätti lähettää Villen keskussairaalaan tutkimuksiin. Muutaman viikon mittaiseksi tarkoitettu tutkimusjakso venyi puolentoista vuoden mittaiseksi osastohoidoksi, jonka aikana vanhemmat osallistuivat aktiivisesti poikansa hoitoon.

Kaiken aikaa sekä Ville että hänen vanhempansa odottivat, että sairaalahoito voitaisiin lopettaa ja Ville voisi päästä kotiinsa elämään normaalia elämää. Ville on älykäs poika, ja hän menestyy koulussa hyvin. Neurologin arvion mukaan Ville kärsi Aspergerin oireyhtymästä. Keskussairaalan psykoanalyyttistä oppisuuntaa edustava lastenpsykiatri ei kuitenkaan hyväksynyt tätä näkemystä, vaan oli sitä mieltä, että Villen häiriö oli psykoottistasoinen ja hän tarvitsi parantuakseen avohoitoa intensiivisempää hoitoa ja kuntoutusta.

Kun sairaalahoito oli jatkunut jo puolitoista vuotta, lastenpsykiatri ilmoitti vanhemmille, että Ville oli siinä määrin parantunut, että sairaalahoito voitiin lopettaa. Samalla hän antoi ymmärtää, ettei Ville voisi palata kotiin, vaan että hyvän hoitotuloksen varmistamiseksi hänet pitäisi sijoittaa sijaisperheeseen. Taustalla oli ajatus, että Villen vanhemmat eivät pystyisi tarjoamaan lapselleen riittävän tukevaa ja turvallista kasvuympäristöä.

Lääkärin ehdotus tuli vanhemmille täytenä yllätyksenä. He olivat osallistuneet aktiivisesti lapsensa hoitoon, suostuneet kaikkiin ehdotuksiin ja tehneet kaiken sen mitä heiltä oli pyydetty. Nyt heidän mittansa tuli täyteen. He ilmoittivat, etteivät suostu ehdotukseen vaan haluavat, että heidän poikansa asuu kotona ja käy tarvittavissa hoidoissa kotoa käsin.

Lääkäri ei perääntynyt, vaan reagoi tilanteeseen tekemällä perheestä lastensuojeluilmoituksen. Siihen hän kirjoitti, että lapsi tulisi välittömästi ottaa huostaan, sillä vanhemmat laiminlyövät lastaan kieltäytymällä lastenpsykiatrisen keskussairaalan määräämästä hoidosta.

Lastensuojeluviranomainen toimi lastenpsykiatrisen sairaalan ohjeiden mukaisesti, otti Villen huostaan ja sijoitti hänet lastenkotiin, missä hän on edelleen. Lastenkodissa Ville kaipaa vanhempiaan ja toivoo pääsevänsä pian kotiin, vaikka viihtyykin lastenkodissa suhteellisen hyvin.

Vanhemmilla on hyvät välit sekä Villeen että lastenkodin henkilökuntaan. He tapaavat Villeä säännöllisesti lastenkodissa, jonka lisäksi he saavat ottaa hänet kotilomalle joka toinen viikonloppu. Vanhemmilla on juristi, joka yrittää auttaa heitä purkamaan huostaanoton, jotta he voisivat itse päättää Villen asuinpaikasta.

Perhe valitti hallinto-oikeuden vahvistamasta huostaanottopäätöksestä korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Asian käsittely vei hallinto-oikeudessa liki vuoden, lapsen asuessa tuon ajan sijoitettuna kodin ulkopuolelle. Hallinto-oikeudessa useat henkilöt, mm. lapsen virallinen edunvalvoja, kaksi vanhempiin huolella tutustunutta aikuispsykiatria ja yksi maassamme varsin arvostettu lastenpsykiatri, todistivat, että nyt jo 13-vuotias Ville haluaa asua kotonaan ja että hänen vanhempansa ovat täysin kyvykkäitä huolehtimaan hänestä.

Keskussairaalan lastenpsykiatriksi erikoistuva lääkäri yhdessä sairaalan ylilääkärin kanssa oli kuitenkin edelleen sitä mieltä, että vanhemmat eivät pysty tarjoamaan Villelle riittävän hyvää kasvualustaa. Lastensuojelun sosiaalityöntekijä tukeutui omassa ratkaisussaan tähän keskussairaalan viralliseen kantaan. Hallinto-oikeus hylkäsi vanhempien valituksen todeten lausunnossaan, että lapsen hoitosuositus perustuu vankkaan lääketieteelliseen arvioon lapsen hoidon tarpeesta.

Tämä tapaus herättää kolme vakavaa kysymystä.
1. Voidaanko lapsen riistäminen vanhemmiltaan ja sijoittaminen sijaisperheeseen tai laitokseen ylipäätänsä luokitella lääketieteelliseksi hoitotoimenpiteeksi? Eikö lääkäri ylitä toimivaltansa rajat ottaessaan itselleen oikeuden määrätä siitä, kuuluuko lapsen asua kotona vai ei?

2. Onko eettisesti perusteltavissa, että lääkäri tekee vanhemmista lastensuojeluilmoituksen, jossa hän väittää vanhempien laiminlyövän lastaan, kun nämä eivät ole tehneet mitään muuta väärää kuin kieltäytyneet noudattamasta lääkärin hoitosuositusta?

3. Eikö perheillä tulisi tällaisissa tapauksissa olla oikeus kääntyä toisen asiantuntijan puoleen saadakseen second opinionin ja eikö vanhempien saamaan second opinioniin tulisi suhtautua vakavasti lasta ja perhettä koskevassa päätöksenteossa?

Henkilökohtaisesti en voi hyväksyä sitä, että maassamme toimitaan edellä kuvatulla tavalla. Pelkään myös pahoin, että Villen tapaus ei ole ainutkertainen. Sen vuoksi toivon, että kuvaamani tapaus herättäisi avoimen keskustelun tästä vaikeasta ja vakavasta aiheesta. Lasten ja perheiden oikeusturvan takaamiseksi meidän tulisi luoda maahamme mahdollisimman pian jonkinlaiset eettiset pelisäännöt niitä tilanteita varten, joissa lastenpsykiatrit ajautuvat lapsen perheen kanssa erimielisyyteen siitä, miten lasta tulisi hoitaa.

Tärkeätä olisi keskustella myös niistä keinoista, joita klinikoilla käytetään arvioitaessa vanhempien kyvykkyyttä toimia vanhempina. Nykyisin käytössä oleva menetelmä, ns. Marschak-videointi, ei ole vain epäluotettava, vaan myös räikeästi perheiden oikeusturvaa loukkaava. Tässä menetelmässä videoidaan lapsen ja vanhemman vuorovaikutusta heidän tehdessään kameran edessä sarjan tehtäviä. Kuvanauhan perusteella menetelmään perehtynyt asiantuntija antaa sitten lausuntonsa lapsen ja vanhemman välisestä suhteesta ja tuomionsa siitä, onko vanhempi lapselle riittävän hyvä vanhempi vai ei.

Lisäksi tarvittaisiin myös jonkinlaiset eettiset pelisäännöt, jotka auttaisivat näitä tilanteita sivusta seuraavia kollegoita tietämään, miten heidän näihin tilanteisiin pitäisi puuttua. Ainakaan minun omatuntoni ei salli sitä, että minun tulisi kollegiaalisuuden nimissä pitää suuni kiinni ja olla puuttumatta sellaisiin työtapoihin, jotka mielestäni selkeästi loukkaavat lasten ja perheiden ihmisoikeuksia.

Huostaanotto - tai edes huostaanotolla uhkaaminen - ei voi näissä tilanteissa olla se tapa, jolla oikeusvaltiossa ratkotaan lääkäreiden ja vanhempien välisiä näkemyseroja siitä, mikä on paras tapa auttaa ja tukea poikkeavalla tavalla käyttäytyviä lapsia.

Ben Furman
psykiatrian erikoislääkäri "

Lähetetty: Lau Maa 15, 2008 3:28 pm Viestin aihe:

Olisiko minun Furmanin kirjoituksen ja kaiken edellä kerrotun valossa kannattanut vain tapella huostaanottoa vastaan? Tilanne olisi saattanut jopa huonontua entisestään... Ja vanhemmat leimattu täysin yhteistyökyvyttömiksi, mikä lastensuojelussa on rikos suorastaan.

Tuota Lääkärilehdessä ollutta artikkelia lukiessa tulee tunne, että lopulta me selvisimme aika vähällä, sittenkin. Psykiatrit leimaavat Asperger-lapsen hyvin mielellään psykoottiseksi, niin minunkin lapselleni määrättiin psykoosi-lääkitys. Se määrättiin syyskyyssa -06 ja lapsella oli se lääkitys vielä, kun Brummer jätti meidät ilman hoitokontaktia.

Lääkkeen käyttöohjeessa sanotaan, että sen käyttö pitää ehdottomasti lopettaa lääkärin valvonnassa ja käytön aikana on tehtävä 3:n kk:n välein sydänfilmi- ja maksakoekontrollit. Kouluterv.huolto pesi kätensä ja käski mennä Lastenlinnaan, samoin Perheneuvola. Niin lopetin sen käytön itse vähentämällä lääkettä 1/4 pilleriä kerrallaan muutaman viikon aikana.

Liittynyt: 05 Mar 2005 Viestejä: 613

lastensuojeluviranomaisten toiminta ettei oikeasti meinaa sitä enää uskoa.

Suomalaisen yhteiskunnan tapa toimia ja tieto toiminnan mallista, siitä että Suomessa lapselleen saa osan terveydenhuollon palveluista vain lapsen (taikka nuoren!) huostaanottamisen kautta, olisi varmasti suurta hätää, murhetta tai jopa itkua aiheuttava asia, Suomen lasten tilanteen vuoksi,
kansainvälisillä, lasten asioihin perehtyneillä tahoilla!

Liittynyt: 30 Hei 2005 Viestejä: 708

Jos vanhemmat eivät vastusta hoitoa, niin miksi huostaanotto?

Lähetetty: Lau Maa 15, 2008 3:56 pm Viestin aihe:

Sitähän tässä kysellään Smile

Liittynyt: 30 Hei 2005 Viestejä: 708

Kuka maksaa lapsen sairaanhoitokulut? Maksaako kunta normaalisti? Mutta muistanko oikein jos muistan että huostaanotetun lapsen kulut maksaa valtio?

Liittynyt: 10 Huh 2007 Viestejä: 1381 Paikkakunta: Turku

"Lounatuuli"

Kaiken Sinun kirjoittamasi / lukemani perusteella, Sinua on KIRISTETTY, UHKAILTU ja jopa SOLVATTU (kunnianloukkaus).

Kaikki edellä mainittu on sanktioitu rikoslaissa.
Viranhaltijan tekemänä toimena puhumme VIRKARIKOKSESTA.
Virkarikoksen vanhenemisaika on muistaakseni 5 vuotta.
Mieti rauhassa, mitä teet asian suhteen.

Lapsen sairaus EI OLE laillinen peruste huostaanotolle.
Hoidon antamatta jättäminen on myös rikos.

Terveydenhoitoviranomainen EI VOI olla antamatta hoitoa/lääkitystä sairaalle.
Eikä todellakaan ehdollistaa annettavaa hoitoa, tyyliin:

"jos et suostu tähän, emme tee tuota"
Ei todellakaan Evil or Very Mad

!!

Kirjoitat:

"Olisiko minun Furmanin kirjoituksen ja kaiken edellä kerrotun valossa kannattanut vain tapella huostaanottoa vastaan ?"

En yritä olla ketään "nokkelampi" ja yrittää nyt kertoa, mitä "Sinun olisi pitänyt tehdä joskus.
Voin vain todeta, mitä itse olisin tehnyt.

Olisin vastustanut lapseni huostaanottoa viimeiseen hengenvetooni saakka.
En olisi jättänyt yhtään kiveä kääntämättä, selvittääkseni lapseni ongelmat ja niiden ratkaisut.
Mutta en olisi ikinä antanut yhteiskunnan ottaa lastani huostaan.
En missään olosuhteissa. En ennen, en nyt, en tulevaisuudessakaan. EN.

Vielä kirjoituksestasi:

Yksikään kouluterveydenhoitaja ei ole vastuussa lapsesi lääkityksestä tai sen lopettamisesta. Kyllä vastuu on sillä lääkärillä joka reseptin on kirjoittanut. Sekä huoltajalla, joka luvan lääkityksen aloittamiseen on antanut.

yhisäx3
_________________
Kaikki on mahdollista, jopa nopeasti !